Sain syliini palan taivasta, nyt tiedän mitä kaivata.
Oli aika raskaiden päätösten, saattaa sut huomaan enkelten.
Nyt saat juosta seuraten heitä, ei kipu enää elämääsi peitä.
Suru on suuri ja lohduton, mut tiedän - sun hyvä olla nyt on.

Kira lähti tänään maailman tuuliin, enkelten ystäväksi.

Koirille on vain taivas. Kiitos rakkaalle parhaasta ajasta kanssasi!

Kiralla todettiin munuaisvika - toinen munuainen ei toiminut ollenkaan ja toisessa vajaatoiminta. Lääkkeillä olisi voinut pitää elossa puoli vuotta - vuoden, mutta kivut olisivat kovat. Päätettiin päästää Kira vihreämmille niityille, jossa ei kivut paina. Hyvä oli lähteä nyt kun pystyi onnellisena kulkemaan omin jaloin viimeiselle tielle. Suru on suunnaton, mutta tärkeintä että lapsen on nyt hyvä olla.

Kiitos kaikille, jotka muistivat Kiraa ja olivat osana sen elämänsä parasta vuotta luonamme!

Sanat ei riitä kertomaan...

Sinä saavuit elämäämme ikäänkuin puolivahingossa, menimme vain katsomaan sinua - lähinnä kai mielenkiinnosta menneisyyttäsi kohtaan. Kuva sinusta näytti jo lapsimaisen katseesi. Pitkän automatkan jälkeen pääsimme perille, ja siinähän sinä sitten mennä viipotit. Pelkoagressiivinen? Joo, me saimme suukkoja ja propellihännänheilutuksia räksytysten sijaan. Ja siitähän sinä sitten mukaan lähdit.

Meillä oli sitten varvasrikkoinen, kaikkea muuta kuin saksanpaimenkoiran näköinen sakemanni ABC:n parkkipaikalla. Hmm... Sinä et vierastanut yhtään vaan lähdit ihan mielelläsi meidän kanssamme jaloittelemaan. Tilasimme ruuat ja sinulle 2 raakaa pihviä. Ne menivät heti hyviin suihin. Et malttanut nukkua koko matkana vaan pidit meille seuraa mm. nuolemalla Jonin korvaa ja yrittämällä tunkea syliini keskikonsolin välistä.

Kävimme katsomassa ystävääni, jonka koira kipitti vapaana luoksesi. Emme tienneet ollenkaan miten suhtaudut toisiin koiriin. Sinä katsoit vain lempeän ruskeilla silmilläsi tuota parikiloista ilmestystä ja heiluttelit häntääsi. Ja taas lähdettiin - nyt kotiin.

Lukaa sinä rakastit, ai että kuinka sinä heti alkutaipaleella otit sen omaksesi, ja Luka myös sinut. Te olitte kyllä paras ja pahin mahdollinen tehoduo mitä on. Toinen repi roskikset ja toinen söi sisällön, toinen jahtasi kissaa ja toinen piiritti, toinen kuorsasi ja toinen potki nukkuessaan toisen alas sängyltä.

Sinä rakastit meitä. Sinulla oli perhe, sinulla oli lauma, ja rakkautta - sitä oli ylitsevuotavasti. Sait ymmärrystä ja hiljalleen totuttelimme sinut elämään perheemme parissa. Se oli yllättävän kivutonta - sinä sopeuduit loistavasti. Muutaman kuukauden päästä portaat eivät enää pelottaneet, auton nähdessäsi et enää saanut paniikkikohtausta, etkä räksytellyt puskille ja ihmisille. Kissojen jahtaaminenkin loppui yllättävän pian. Sinä tahdoit kuulua elämäämme.

Ei kaikki kuitenkaan ollut kokoajan niin ruusuista, ylös tullessamme oli muutama porras tiputtava alaspäin, mutta suunta oli kokoajan melko vakaa, ja todellisen oikea sinulle. Nautin katsoa sinun elämäniloasi ja vilpitöntä olemustasi. Et peitellyt mitään tuntemuksia, ja annoit koko elämäsi meidän käsiin. "Pidän siitä hyvää huolta" - lupasin itselleni. Ja kun ristin olin ottanut, kannoin sen loppuun asti.

Muistan niitä aikoja mielelläni, jolloin saimme olla yhdessä. Viime kesän loppu meni kuin itsestään, talvi kovasti treenatessa hankimaastossa lihaksiasi kasvattaen. Keväällä jalka taas vähän tenkkasi, mutta eipä tuosta mitään - parin viikon tauko teki varmasti hyvää, vaikka metsälle olisit tahtonut päivittäin juoksemaan vapaana.

Muutit käsitystäni ja mielipiteitäni kaikesta paljon, sait minut toisinaan nauramaan solkenaan ja toisinaan nousemaan varpailleni ja ihmettelemään. Suuren suuri sydän niin pienessä olennossa. Kellekään et kuitenkaan mitään pahaa tahtonut, vaikka pelkosi toisinaan agressiivisuutena tulikin ulos. Se oli sinun tapasi toimia - enkä minä sitä tuominnut. Mielestäni olimme kuitenkin aika loistava pari.

Jaksoit aina olla iloinen, vaikka kaikki menisi päin mäntyä. Kun heitit kuperkeikkoja lattialla tai makasit kyljelläsi ryömien kuuttiasennossa eteenpäin, mietin monesti voiko sinunlaisellesi koiralle suuttua ikinä? Kyllä niitäkin hetkiä tuli, mutta sinä olit tässäkin tapauksessa kuin ihmisen mieli. Ymmärsit, väistit, pyysit anteeksi, lohdutit, ja kohta taas leikittiin.

Rakastit yli kaiken juosta koirapuistossa ystäviesi kanssa, olla metsällä syksysateella kurarallia, autoilla ja olla maalla lumihangen siintäessä ja auringon paistaessa. Mikä ihan oikeasti voisi olla koiran elämään parempaa?

Monet ihmiset eivät ymmärtäneet sinua tai oikkujasi, eivät ymmärtäneet pelkoasi ja sanojasi. Me yritimme ymmärtää ja tehdä elämästäsi elämisen arvoisen - todellisen elämän, jota et ollut saanut pentulaatikon jälkeen kokeakaan. Me päätimme että nyt korvataan kaikki se menetetty aika, ja sinä aloit selvästi unohtamaan. Aloit unohtamaan, että voi ollakaan ettei pääse pihalle, aloit unohtamaan, että joku voisi lyödä sinua. Opit unohtamaan kaiken sen, mitä olit edellisessä kodissasi saanut kokea, kaikkea mitä minä en voisi kutsua rakkaudeksi.

Minä en pitänyt kaikista ihmisistä - miksi sinunkaan olisi pitänyt?
Minäkään en ole täydellinen - sinä olit.

Elämä kanssasi alkoi yhtäkkiä kääntymään alamäkeen, emme ymmärtäneet enää. Laskit allesi ja näytit kovin anteeksipyytävältä, vikisit usein, läähätit pitkin öitä. Mikä on kultaseni, mikä on?

Sitten tuli sateinen sunnuntai, jolloin tilasi oli huonontunut. Pieneläinklinikalle heti! Rakkaani on kipeä. Minä ajattelin. Ajattelin että saisit lääkkeitä tai leikkauksen, mitä tahansa. Saadaan sinut kuntoon ja voidaan jatkaa monta vuotta kuten edellistäkin. Saadaan sinut kuntoon, varmasti saadaan!

Vakava munuaisvika - sanoivat. Toinen munuainen ei toimi ollenkaan, toisessa vajaatoiminta. Saattohoitona lääkkeillä sinua voisi pitää elossa puoli vuotta, vuoden, mutta kivut tulisivat koventumaan kokoajan loppua kohti. - Näinkö he sanoivat? Näinkö he sanoivat minulle minun lapsestani, tytöstäni, propellihännästäni, joka on aina niin iloinen ja energiaa täynnä? Näinkö? Varmasti joku väärinkäsitys... Mutta ei. Arvosi olivat todella alhaalla ja veripitoisuus virtsassa suuri. Myrkytystila ilmeisesti jo siinä vaiheessa. Mitä ihmettä? Päästää irti siitä josta eniten välittää? En minä voinut, enkä tahtonut!

Mutta niinhän siinä kävi. Rakkaus voitti. Soitan kasvattajallesi itku kurkussa ja selitän hänelle asian. Kai halutakseni tukea päätökseen. Tuija jaksoi olla jälleen kerran niin ymmärtäväinen ja myönsi päätöksen olevan ainoa oikea. Hyvä näin. Puhelun jälkeen tunnen olevani jonkinlaisessa tajuttomuuden tilassa. En voi käsittää. Enkä tahdo käsittää. Soitto äidille - yritän pysytellä mahdollisimman lujana, mutta hajoan. Itken puhelimeen, enkä saa sanotuksi oikein mitään. Äiti kuuntelee, äiti ymmärtää... äitikin itkee. Halaan kiraa, ja Kira tunkee päänsä kainalooni ja nuolee kasvojani: "Kaikki hyvin äiti, älä ole surullinen."

Maanantai meni... noh, enemmän tai vähemmän ymmärtämättömyyden ympäröimänä. Annoimme sinulle 1½ kiloa juustoa ja kaikkia herkkujasi. Veimme sinut yöllä metsään juoksemaan vapaana. Aamunkajastus oli kaunis. Sinä tahdoit vain heitellä patukkaa ja leikkiä, juoksit hulluna ympäri metsää ja olit edelleen se mikä olet - kuin ihmisen mieli. Kun makasit ja piehtaroit apilaniityllä, oli kuin olisin katsellut sinua jo taivaassa. Halasin sinua, itkin, ja kerroin että me rakastetaan sua aina. Kaikki rakastaa. Sä olet sen ansainnut. Ja sä ihan varmasti tiesit sen.

Yöllä näin unta sinusta. En tahtonut päästää irti. Lähdit iloisena eläinlääkärille, saithan autokyydin - ihan sun lempipuuhaasi kun tuo autolla matkustaminen on. Ja minä itkin. Pääsimme heti sisään ja rauhoitusaineen saatuasi painoit hiljaa pään syliini. Katsoit minua silmiin kuin sanoen, että "tämä ei ole sinun vikasi", ja minusta kun tuntui että oli, ja tuntui että joku olisi repinyt lihaveitsellä sydäntäni palasiksi ja sinua irti siitä. Minä yritin pitää kiinni... päästämällä irti.

Sinä olit niin rauhallinen. Sanoin eläinlääkärille tahtovamme olla vierelläsi loppuun asti. "Älä sano ettet voi, tai tahdo katsoa tai olla mukana tässä. Kaikki on koiralle helpompaa sen omistajan kanssa, myös viimeinen matka", kuuluu koiran 10 pyyntöä ihmiselle, viimeinen kohta. Minä tahdoin sinulle arvokkaan lähdön, ja tahdoin olla läsnä. Niin sinulle kaikki olisi helpompaa, sinä olisit tehnyt saman minulle. Rakkautesi oli rajatonta.

Hiljalleen kultainen sydän lakkasi lyömästä, ja sinua ei enää ollut. Kyyneleet olivat lohduttomia ja ne kostuttivat kuonosi minun suukottaessani sitä ja halatessani sinua. Koin kantapään kautta miltä tuntuu heittää pois 30 kiloa puhdasta rakkautta, ystävyyttä, luottamusta, uskoa, toivoa, anteeksiantoa ja elinvoimaa. Sitä ei sanat riitä kertomaan.

"Muistathan että me rakastetaan sua aina. Me kaikki rakastetaan. Me ei ikinä unohdeta sua, ja sä pysyt meidän sydämessä aina". Niin mä sulle sanoin. Ja mä tiedän että sä tiesit sen. Mä silitin sua varovasti, ja tuntui kuin mä olisin irronnut itsestäni. Mä en voinut käsittää miksi sinä, miksi meille, miksi se kaikkein paras?

Niin - sinne sä jäit nukkumaan ikiuntasi, mutta sun sielusi on nyt vapaa. Vihreillä niityillä, sateenkaarisillalla, mun vieressä pimeällä, meidän mukana meren rannalla, pilkahduksina ajatuksissani, mun sylissä nukkuessani, mun korvissa tassuntepsutuksina, mun sydämessä koiran kokoisena muistona, jota suojelen läpi elämäni.

Sä olet olemassa niin kauan, kun me sua muistetaan, niin kauan kuin susta puhutaan ja sun kuvasi koristaa kirjahyllyä - aina. Mä en ikinä unohda sua, enkä sitä rakkautta, jonka toit mun elämääni.

Lepää rauhassa rakkaani.